Historia ja alkuperä

Kiinanharjakoiran oletetaan kehittyneen alkujaan afrikkalaisesta Canis africanuksesta. Afrikasta kulkeutui koiria teelaivoilla ensiksi Kiinaan ja sieltä Yhdysvaltojen kautta Eurooppaan. Kiinassa merkintöjä karvattomista koirista on Han-dynastian ajalta, noin 200–220 jaa. Noin 1500-luvulla karvattomia koiria kutsuttiin Keski-Amerikassa kiinalaisiksi koiriksi. Kun ensimmäiset karvattomat koirat kuitenkin kulkeutuivat Meksikosta Yhdysvaltoihin 1800-luvulla, koiria kutsuttiin meksikolaisiksi koiriksi. Kiinalaisiksi koiriksi kutsutuista karvattomista kehkeytyi ajan mittaan oma rotunsa, kiinanharjakoira. Tosin tarinat kertovat, että rodun edustajat syötiin Kiinassa sukupuuttoon, ja vain nimi jäi muistoksi rodun kotimaasta.

Kiinanharjakoira puuterihuisku tunnettiin jo alussa, mutta vielä pitkälle Chinese Crested Clubin perustamisen jälkeen puuterihuiskut eivät olleet toivottuja. Varsinaisesti rekisteröintikiellossa puuterihuiskut eivät olleet, mutta suositeltiin, ettei muunnosta käytettäisi jalostukseen. 1980-luvulla mielipiteet puuterihuiskuista alkoivat muuttua, ja rotumääritelmää muutettiin niin, että puuterihuiskuja esitetään nykyään samassa kehässä karvattomien kiinanharjakoirien kanssa.
 

Kanta Suomessa ja muualla maailmalla

Rotu on suhteellisen harvinainen kaikkialla maailmassa. Suomessa kanta on kasvanut hiljalleen, ja vuonna 2005 rekisteröitiin 320 yksilöä, kun niitä vuonna 1995 rekisteröitiin vain 79 yksilöä. Tällä hetkellä Suomessa on rekisteröitynä yhteensä 1 427.
 

Ulkonäkö

Kiinanharjakoiran rotumääritelmä ei ole kovinkaan yksityiskohtainen, mikä aiheuttaa paljon hämmennystä tuomareissa ja kiinanharjakoiran oikeantyyppisestä ulkonäöstä on monenlaisia mielipiteitä.

Kiinanharjakoiria on kaksi eri muunnosta; karvaton ja karvallinen muunnos powderpuff, jota tutummin kutsutaan Suomessa puuterihuiskuksi. Englantilaisen rotumääritelmän mukaan kiinanharjakoiraa on kahta erilaista tyyppiä; kauris-tyyppi, joka on siroluinen ja jalo, sekä cobby. Cobby-tyyppi on kauris-tyyppiä rungoltaan ja luustoltaan raskaampi. Rotumääritelmä ei kuitenkaan kuvaa näitä toisistaan varsin paljon eroavia tyyppejä. Suurin osa nykykoirista on sekoitus kauris- ja cobbytyyppiä.

Kiinanharjakoiran korvien tulee olla pystyt, mutta puuterihuiskulla sallitaan myös luppakorvat. Sen liikkeet ovat pitkät, lennokkaat, sulavat ja vinttikoiramaiset. Puuterihuiskun oikeanlaisen karvanlaadun määrittäminen on aiheuttanut sekaannusta kasvattajien keskuudessa. Rotumääritelmä vaatii, ettei sillä ole aluskarvaa vaan vain ihon päällä on harsomainen karva. Turkin mitta vaihtelee. Puuterihuiskuissa esiintyy harvakarvaisuutta johtuen karvattomuuden geenin monista esiintymismuodoista. Puuterihuiskuilla leikataan karvat pois naaman ja kaulan seutuvilta. Karvattomalla muunnoksella karvaa on otsan ja korvien alueella, hännässä ja jaloissa.

Kiinanharjakoirien ihonväri vaihtelee. Se voi olla täplikäs eli ns. pitsimäinen tai sitten yhtenäinen. Yhtenäinen väritys on kuitenkin usein ”rikki” rinnasta, jaloista ja mahan alta, ja niissä on vaaleanpunaista pigmentitöntä ihoa. Puuterin turkin väri on pääsäännöllisesti vaalean kullanvärinen vaaleten kermasta valkoiseen. Pennut voivat olla myös mustavalkoisia, mutta usein musta haalistuu iän myötä vaaleaksi. Turkin väri voi olla myös musta.

Terveystilanne

Karvattomuus tuo tullessaan rotuun hammasongelmia. Useilta yksilöiltä puuttuu välihampaita, ja hampaita saattaa putoilla koirilta jo nuorella iällä. Karvattomuus tuo myös iho-ongelmia, muun muassa ihottumaa ja finnejä. Ihmisihon tavoin rodun iho on herkkä kuivumaan ja palamaan auringossa. Pakkasella pitää olla varovainen, sillä varsinkin karvattomat ovat todella arkoja paleltumaan, joten pukeutumisesta täytyy huolehtia. Kiinanharjakoirilla on esiintynyt tyypillisiä kääpiökoirarotujen ongelmia, esimerkiksi polvilumpion sijoiltaanmenoa, silmäongelmia ja sydänvikoja. PRA:ta on havaittu ulkomailla, Suomessa ei toistaiseksi.
 

Ulkonäkö

Australianpaimenkoira on keskikokoinen ja rakenteeltaan tasapainoinen. Karvapeite on keskipitkää ja melko karkeaa, mahdollisesti hiukan lainehtivaa, pohjavilla tiheää ja pehmeää. Turkin hoidoksi riittää viikoittainen harjaus. Sallittuja väriyhdistelmiä on paljon. Perusväreinä punainen ja musta: musta kolmivärinen, punainen kolmivärinen, sinimarmoroitu (blue merle), punamarmoroitu (red merle), kokonaan musta tai punainen; näiden kaikkien kanssa voi lisäksi esiintyä valkoisia tai tan-värisiä (kuparinvärisiä) merkkejä tai molempia. Kolmivärisellä koiralla on punaisen tai mustan pohjavärin lisäksi valkoista ja tan-väriä, kaksivärisellä pohjavärin lisäksi vain valkoista. Marmoroitu (merle) väritys tarkoittaa sitä, että musta tai punainen on hajautunut erikokoisiksi läiskiksi harmaalle (blue merle) tai beigelle (red merle) pohjalle. Mustat läiskät harmaalla pohjalla antavat sinertävän vaikutelman, mistä nimi sinimarmoroitu. Harmaan pohjavärin sävy voi vaihdella vaaleasta tummaan. Kaikki värit ovat voimakkaita ja selviä.

Mustilla ja sinimarmoroiduilla koirilla kirsun, huulten ja silmäluomien pigmentti on musta, punaisilla ja punamarmoroiduilla ruskea. Australianpaimenkoiran vallitseva väri ei saa olla valkoinen, koska siihen liittyy usein sokeutta ja kuuroutta. Valkoisia pentuja syntyy usein kahden väritykseltään marmoroidun koiran jälkeläisinä.

Myös koiran mantelinmuotoisten silmien väritys voi vaihdella suuresti. Ne voivat olla siniset, ruskeat, vihreät tai meripihkan väriset. Ne voivat olla myös moniväriset, millä ilmeisesti on yhteys marmoroituun (merle) väritykseen, tai keskenään eriväriset. Rotumääritelmä hyväksyy minkä tahansa väriyhdistelmän. Mustilla australianpaimenkoirilla on yleensä ruskeat silmät, punaisilla meripihkan väriset.

Australianpaimenkoiran häntä typistetään usein maissa, joissa typistäminen on sallittu. Joskus pentu syntyy luonnostaan töpöhäntäisenä. Suomessa hännän typistäminen on kiellettyä. Korvat ovat keskikokoiset ja kolmionmuotoiset, päästään hiukan pyöristyneet ja sivulle tai eteenpäin taittuneet.
 

Luonne ja käyttäytyminen

Työkoiraksi kehitetyn australianpaimenkoiran oppimiskyky on hyvä, joten sen voi kouluttaa hyvin erilaisiin tehtäviin. Siksi se sopiikin hyvin erilaisiin koiraurheilulajeihin, kuten agilityn ja tokon harrastamiseen, sekä palveluskoiratehtäviin. Koira on tarmokas ja nauttii työskentelystä sekä uusien asioiden oppimisesta. Toisaalta rotu vaatii omistajaltaan paljon liikuntaa ja muita aktiviteetteja, muussa tapauksessa ylimääräinen energia voi kanavoitua tuhoisasti esimerkiksi esineiden pureskeluna tai kaivamisena. Aussieta ei kannata ottaa pelkästään kotikoiraksi ja lenkkeilykaveriksi.

Australianpaimenkoira kiintyy omistajaansa ja tulee useimmiten hyvin toimeen myös lasten kanssa. Rodun paimennusvietti on voimakas, samoin vartioimisvietti, mikä saattaa aiheuttaa ongelmia. Vieraisiin australianpaimenkoira saattaa suhtautua pidättyväisesti, mutta ei koskaan arasti eikä aggressiivisesti.
 

Alkuperä

Nykyään australianpaimenkoira on suosittu rotu erilaisten koiraurheilulajien, kuten agilityn harrastajien keskuudessa.

Australianpaimenkoiran alkuperä on epäselvä, samoin sen harhaanjohtavan nimen syntytapa. Suurin osa rodun esi-isistä lienee kotoisin Baskimaalta Pyreneiden vuoristosta. Varhaiset eurooppalaiset uudisasukkaat ottivat paimenkoiriaan mukaan muuttaessaan Yhdysvaltojen itäosiin 1800-luvulla. Näiden joukossa oli rotuja, jotka sittemmin ovat kuolleet sukupuuttoon tai sekoittuneet muihin rotuihin. Yhdysvalloissa ilmasto-olosuhteet ja maasto olivat samantapaisia kuin Euroopassa, joten paimenkoirat ja niiden jälkeläiset tulivat hyvin toimeen uudessa elinympäristössään.

Yhdysvaltain länsiosissa olosuhteet sen sijaan ovat erilaiset. Joitakin espanjalaisia ja baskipaimenia tuli laumoineen ja koirineen Kaliforniaan espanjalaisten lähetyssaarnaajien ja muiden uudisasukkaiden mukana 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa. Vuoden 1849 Kalifornian kultaryntäyksen myötä tapahtui laajaa muuttoliikettä Yhdysvaltain itärannikolta länteen, ja ihmisten mukana seurasivat lammaslaumat ja paimenkoirat. Paimenia ja koiria tuli myös muualta maailmasta: latinalaisesta Amerikasta, Euroopasta ja Australiasta.

Australiasta tulleita koiria oli jo alettu jalostaa samantyyppisiin olosuhteisiin kuin mitkä Kaliforniassa vallitsivat. Paimenet alkoivat kehittää koiria, jotka voisivat käsitellä karjaa vaikeissa sääolosuhteissa, kylmässä sekä kuumassa ja joilla olisi oma-aloitteisuutta haastavassa maastossa. Niiden pitäisi reagoida nopeasti omistajansa käskyihin ja lampaiden liikkeisiin. Näin syntyi australianpaimenkoira.

Rodun nimi on jäänyt jossain määrin mysteeriksi, sillä eniten australialaisia paimenia saapui Yhdysvaltoihin vasta 1900-luvun alussa, kun rotu oli jo erottunut omaksi tyypikseen. On mahdollista, että monilla Australiasta tuoduilla paimenkoirilla oli marmoroitu (merle) väritys, joka myös tuli tavalliseksi australianpaimenkoiralle. Niinpä kaikkia marmoroituja koiria kutsuttiin yksinkertaisesti australialaisiksi. Tämä on kuitenkin vain arvailua.

Australianpaimenkoirasta tuli suosittu rodeokoira 1950-luvulla. Yhdysvaltain rotujärjestö The Australian Shepherd Club of America (ASCA) perustettiin vuonna 1957, ja 1970-luvun lopulla se loi tarkan rotumääritelmän. FCI hyväksyi rotumääritelmän vuonna 1996. Myöhemmin rodusta on jalostamalla kehitetty pienempi versio, Miniature Australian Shepherd, ja edelleen vielä pienempi Toy Australian Shepherd.
 

Terveystilanne

Vasemmalla musta kolmivärinen, oikealla sinimarmoroitu kolmivärinen australianpaimenkoira.

Rotu on suhteellisen terve, mitään australianpaimenkoiralle ominaisia sairauksia ei ole. Lonkkavikoja, epilepsiaa, silmäsairauksia ja allergioita voi esiintyä. Marmoroidun värityksen aiheuttava perintötekijä on ilmeisesti yhteydessä sokeus- ja kuuroustapauksiin, joita esiintyy kahden marmoroidun koiran jälkeläisissä.



Ja sitten vähän kuvia :)


¨



Kiitämme :)                                                                          

Ulkonäkö

Suomenlapinkoiran rotumääritelmä on varsin väljä, minkä vuoksi rotu on säilynyt moni-ilmeisenä. Se on keskikokoa hieman pienempi, voimakasrakenteinen ja korkeuttaan hieman pidempi paksuturkkinen koira. Uroksen ihannesäkäkorkeus on 49 ja nartun 44 cm; kolmen senttimetrin poikkeama molempiin suuntiin sallitaan. Tyyppi on kuitenkin kokoa tärkeämpi. Suomenlapinkoira painaa 16–25 kg, ja sen ryhti on hieman ahmamainen.

Pitkän, suoran ja karkean peitinkarvan alla on runsas, pehmeä ja tiivis pohjavilla, ja varsinkin uroksilla on näyttävä kaulus. Suomenlapinkoira voi olla minkä värinen tahansa, kunhan pääväri on hallitseva. Yleisimmät värit ovat mustan ja ruskean eri sävyt, vaaleat ja harmaat. Kuitenkin kaikki värit ovat sallittuja. Myös häntä on usein tuuhea ja pitkäkarvainen ja koiran liikkuessa se on kiertyneenä selän päälle. Raajoissa on etenkin talvella useimmiten tuuheat tupsut. Suomenlapinkoira on selvästi tunnistettavissa arktiseksi pystykorvaiseksi roduksi. Sillä saa olla sekä taitto- että pystykorvat.

Luonne ja käyttäytyminen

Suomenlapinkoira on ystävällinen, rohkea, itsenäinen, nöyrä ja yhteistyöhaluinen. Sillä on suuri halu miellyttää omistajaansa ja sen vuoksi sitä pidetään helposti koulutettavana. Se sopeutuu varsin helposti erilaisiin ympäristöihin ja tulee hyvin toimeen muun muassa lasten kanssa. Nartut ovat uroksia nöyrempiä ja urokset vaativat kasvatuksessa hieman tiukemman otteen. Vartioimisvietti on yleensä selvä, mutta voimakasta paimennusviettiä ei enää kaikilta yksilöiltä löydy. Suomenlapinkoira haukkuu myös melko herkästi ja komentaa "laumaansa" haukkumalla.

Lapinkoira tarkkailee perheen toimia hieman sivusta mutta on ehdottoman kiinnostunut laumansa tekemisistä. Rodussa on tavattu herkkähaukkuisia yksilöitä, mutta ominaisuus on hallittavissa johdonmukaisella koulutuksella, jolloin koiraa voi pitää myös kerrostalossa. Lapinkoira kaipaa paljon toimintaa, ja sen kanssa on lähdettävä liikkeelle satoi tai paistoi. Se viihtyy hyvin ulkona.

Käyttötarkoitus

Suomenlapinkoiraa on alun perin käytetty poronhoitotyössä paimen- ja vahtikoirana, mutta nykyisin suurinta osaa koirista pidetään metsästys- ja harrastuskoirina. Suosittuja suomenlapinkoirien kanssa harrastettuja lajeja ovat muun muassa toko, agility ja pelastuskoiratoiminta. Suomenlapinkoiralla on myös oikeus osallistua palveluskoirakokeisiin.

Historia

Suomenlapinkoira

Suomenlapinkoiran alkuperää ei ole voitu tarkasti selvittää, mutta sen kaltaisen arktisen pystykorvan oletetaan eläneen kalottialueella jo 7 000 eaa. Jääkauden jälkeen alueen asukkaat elivät metsästyksellä 1600–1700-luvuille asti, jolloin he vähitellen siirtyivät paimennuselinkeinoon. He käyttivät koiraa ensin metsästys- ja vahtikoirana sekä myöhemmin apuna porojen paimennuksessa. Lappalainen koira ei ole ollut ulkomuodoltaan yhtenäinen, vaan paikallisesti eri puolilla Lappia on esiintynyt omia kantoja.

Lapinkoiran ensimmäinen rotumääritelmä on vuodelta 1945, jolloin rodun nimi oli lapinpaimenkoira. Nämä koirat olivat nykyistä rotua suurempia ja muistuttivat hieman belgianpaimenkoiraa. Näitä koiria ei löydy nykyisten lapinkoirien taustalta kuin satunnaisesti. 1960-luvulla lapinporokoira ja lapinkoira erotettiin omiksi roduikseen, ja nykyisten suomenlapinkoirien taustalla vaikuttavat edelleen Peski-kennelin koirat 1970-luvulta. Suomenlapinkoira on ollut rodun virallisena nimenä vuodesta 1993, ja rotumääritelmää on uudistettu viimeksi 1996. Nykyisin rodun käyttö alkuperäisiin tarkoituksiinsa poropaimenena ja vahtikoirana on vähäistä, ja sitä pidetään pääasiassa seura- ja harrastus koirana.

Terveys

Suomenlapinkoira on terveimpiä koirarotuja, ja ne elävätkin usein 13–15-vuotiaiksi. Lonkkaniveldysplasiaa ja perinnöllisiä silmäsairauksia esiintyy jonkin verran. Uusia perinnöllisiä sairauksia ovat epilepsia, ja kilpirauhasen vajaatoiminta. Niitä esiintyy rodussa vähän. Nykyisin koirilla yleisiä allergioita, ihottumia ja korvatulehduksia on suomenlapinkoirilla vähän. Rotu kuuluu Suomen Kennelliiton perinnöllisten sairauksien vastustamisohjelmaan PEVISAan, mikä vaatii koirien silmien ja lonkkien tutkimisen ennen kuin niiden pentuja rekisteröidään.

Paimensukuinen lapinkoira

Pääartikkeli: Paimensukuinen lapinkoira

Virallisesti suomenlapinkoira on vain yksi rotu, mutta epävirallisesti rodun sisällä on tietyistä kantakoirista polveutuva kanta, joita kutsutaan paimensukuisiksi lapinkoiriksi. Tätä kantaa pyritään kasvattamaan suomenlapinkoirarekisterin sisällä omana linjanaan. Paimensukuiset eivät eroa luonteeltaan tai käyttöominaisuuksiltaan juurikaan muista lapinkoirista.^lähde? Tyypin vaihtelu paimensukuisissa on runsaampaa kuin muussa kannassa. Keskimäärin paimensukuiset ovat niukkaturkkisempia, matalaryhtisempiä ja rungoltaan pidempiä kuin ei-paimensukuiset suomenlapinkoirat.

On hyvä kuitenkin huomioida että vaikka linjaa nimitetään Paimensukuiseksi, ei sitä todellisuudessa ole käytetty yhtään enempää paimennuksessa tai työkoirana kuin ns. valtalinjaa.

Maatiainen ry valitsi paimensukuisen lapinkoiran vuoden 2011 maatiaiseläimeksi.